Marian Mielestä

Onko mahdollista kaivata ihmistä, jota ei ole ikinä tavannut? Onko mahdollista muistella häntä, jonka kanssa ei ole puhunut? Onko mahdollista rakastaa henkilöä, jota ei ole ollut olemassakaan? Kyllä on, ja jokainen tahattomasta lapsettomuudesta kärsinyt tietää sen. Meitä on paljon. Jopa yksi viidestä, sanovat jotkut tutkimukset. Siihen joukkoon mahtuu monenlaista lapsettomuutta. Sopivaa kumppania ei ole ollut silloin, kun lasta olisi pitänyt yrittää, ja yhtäkkiä onkin liian myöhäistä. Tai sitten kumppani on, mutta jostain syystä raskaus ei vaan ala tai etene. Sellaisiakin lapsettomia on, joilla on jo lapsi, mutta sisaruksen saaminen hänelle osoittautuu mahdottomaksi. Minä kuulun siihen joukkoon. Erilaisten lapsettomuuksien aiheuttamia suruja ei kannata vertailla. Jokainen suru on surijansa ja sen puuttuvan lapsen kokoinen. Lapsettomuuden hoitaminen sattuu. On pistoksia, tutkimuksia ja kivuliaita toimenpiteitä. Fyysinen kipu ei ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen, paljonko toivotun lapsen puuttuminen s

Elämäntaitokirjallisuus on täynnä neuvoja siitä, miten tavoitteensa voi saavuttaa. Yksinkertaisimmillaan neuvot on tiivistetty yksittäisiksi lauseiksi. Seuraavat olen ainakin kuullut: Saat sen mitä haluat. Saat sen mitä ajattelet. Saat sen mitä toivot. Saat sen mistä luovut. Vaikka itse olen korkeintaan kyökkipsykologi, haluan tuoda oman lauseeni tähän saamislauseiden soppaan. Se on ihmeisiin uskovan realistin ohjenuora: Saat sen mitä siedät. Sen voi ymmärtää joko hyvänä tai huonona ennusteena. Ja niin se toimiikin. Jos haluat juosta maratonin, sinun on oltava valmis sietämään kolmesta neljään lenkkiä joka viikko vähintään kuukausien ajan. Sietämään - sillä vaikka kuntoilu onkin nautinto, maratonille treenaaminen vaatii myös väsymyksen ja huonon olon sietämistä ja muista vapaa-ajan menoista tinkimistä. Mutta todennäköisesti juokset sen maratonin. Jos haluat laihtua, sinun on oltava valmis sietämään joistakin syömiseen liittyvistä nautinnoista luopumista. Jos siedät, on palkintona haluamasi pienempi vaa

Väitän, että näinä parisuhdeoppaiden kulta-aikoina lähes jokainen aikuinen tietää, miten suhteessa kuuluisi riidellä. Syyttelemättä, provosoitumatta, riidan aihetta yhdessä pohtien, ja sitä kautta ratkaisuun päästen ja anteeksi pyytäen. Väitän myös, että aika harva pystyy edellä mainittuun oikeasti. Lähes kaikki sen sijaan pystyvät metariitelyyn. Siinä kuka tahansa voi olla mestari. Mikko on imuroinut. Sari tulee kotiin rankan työpäivän jälkeen. Sarin mielestä lattialla näkyy yhä pölyä. Mikko sanoo, että tuntuu tosi ärsyttävältä, kun juuri on saanut siivottua ja toinen vain valittaa, vaikka olisi kiva kuulla kiitos. Hän ryhtyy kiukkuisena imuroimaan uudelleen, ja kolhaisee samalla imurilla olohuoneen ovenpieltä niin, että siihen jää kolhu. Sari huutaa imurin jylinän yli, että se on paikattava, ja miksi Mikon imuroimisesta pitää aina tehdä niin suuri numero, kun hän itse on kuitenkin se, joka imuroi neljänä kertana viidestä. Ja miksi Mikko sanoi häntä ärsyttäväksi valittajaksi. Metariita on valmis. Metar

Aikuinen joutuu usein tinkimään omista mielihaluistaan ja tekemään kompromisseja. Se kuuluu asiaan. Jotta voi olla osa yhteisöä, on pystyttävä näkemään omaa nenää pidemmälle. Sivistys on sitä, että osaa ottaa toiset huomioon ja mennä puolitiehen vastaan. Kompromisseja tehdessä kannattaa kuitenkin muistaa tarkkailla, että kysymyksessä todella on kompromissi. Kompromissi tarkoittaa sitä, että jokainen osapuoli joustaa ajan mittaan yhtä paljon, joko tietyssä asiassa tai vuorotellen. Tänään tehdään sitä mitä minä haluan, huomenna sinä saat päättää. Noin mutkat suoriksi vetäen. Monesti kompromissidarwinismi alkaa kuitenkin jyrätä niin työpaikoilla, harrastuksissa, ystävien kesken kuin parisuhteissa. Kompromissidarwinismi on sitä, kun vahvemman osapuolen mielipide jää ajan mittaan useammin voitolle, mutta lopputulos naamioidaan osapuolten yhteiseksi päätökseksi. Lopulta aviomies ei tunnista kotiaan omaksi, vaikka huonekaluliikkeissä on käyty yhdessä vaimon kanssa, tai työpaikalla yksi joutuu tekemään aina ikävi

Italiankielisessä musiikkitermistössä on mielestäni yksi termi ylitse muiden. Andante. Se on klassisen musiikin tempomerkintä. Kun nuoteissa lukee andante, tietää soittaja, että teos kuuluu esittää tasaisen tyynesti ja kohtalaisesti. Käyden, kuten eräs käännös kuuluu. Vaikka en ole soittanut klassista musiikkia enää vuosikausiin, tämä sana palaa silti usein mieleeni. Termissä on viisautta, jonka voisi ulottaa musiikin ulkopuolellekin. Elämä pitäisi elää andante. Käyden, kohtalaisesti. Tasaisen tyynesti ei nimittäin tarkoita tylsästi. Ei musiikissa eikä elämässäkään. Olen alkanut ajatella, että kohtalainen eteneminen vaatii enemmän kanttia kuin äkkiseltään tulee ajatelleeksikaan. Liian usein jäisi mieluummin joko kokonaan paikoilleen, kiirehtisi täyttä höyryä eteenpäin tai peräti peruuttaisi takaisin menneeseen. Andante on vakaa päätös mennä eteenpäin riittävällä tyyneydellä, vaikka mitä tulisi. Tällainen kohtuullisuus sisältää lempeyttä sekä itseä että muita kohtaan. Siinä ei ole minkäänlaista pakottami

Muistatko vielä, miltä tuntuu ihastua? Muistatko uteliaisuuden - sen, että haluat tietää toisesta kaiken? Muistatko vihlaisun, jonka tunnet vatsanpohjassa, kun hän astelee näkökenttääsi? Kaiken tämän saa aikaan se, että hän on juuri hän, eikä kukaan muu. Et halua muuttaa hänessä mitään. Siksi onkin ristiriitaista, että juuri ihastuneena haluaa itse esittää sille toiselle vähän parempaa kuin mitä oikeasti onkaan. Tekee mieli siloitella omia virheitä ja yrittää olla sellainen, mistä tunteiden kohde varmasti pitäisi. Pihvin ystävä alkaa syödä kasvisruokaa ja himoliikkuja viihtyy yhtäkkiä toisen kainalossa sohvalla. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää. Parisuhteen alkuvaiheessa molemmat haluavat miellyttää toisiaan. Mutta mitä isommista asioista on kysymys, sitä vaarallisempaa on esittää yhtään mitään. Mitä vakavammaksi ihastus etenee, sitä tärkeämpää olisi uskaltaa olla oma itsensä virheineen päivineen. Vaikka tekisi mieli esittää unelmien poikamiestä tai naista, jonka kuka tahansa haluaa, en suosittele. Tär

Elämässä pitää uskaltaa kokeilla kaikenlaista. On tavoiteltava unelmia, on tehtävä pelottomia ratkaisuja vaikka joskus pelottaisikin, on mentävä mutkan taakse ja mäen yli. Vain sillä tavalla löytää hienoja asioita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Elämä on löytöretkeilyä. Vain yhtä polkua varoitan kulkemasta. Neljän koon polulle ei kannata mennä, tai jos sillä huomaa jo kulkevansa, kannattaa kääntyä takaisin heti. Sinne eksyy helposti, ja etappi toisensa jälkeen reitti käy vaarallisemmaksi. Perillä ei ole mitään odottamisen arvoista. Neljän koon polulla ensimmäinen vaaran paikka on kateus. Toisella on jotakin mitä itse haluaisi. Tilanne tuntuu epäreilulta. Miksi en minä, kun tuo toinenkin? Toisen ihmisen menestys ei tarkoita sitä, etteikö itsekin voisi menestyä. Tuttavaperheen onni saattaa ärsyttää siksi, että oma suhde natisee liitoksissaan. Ja toisaalta, naapurin uusi auto ja hieno koti voivatkin kieliä vain suurista veloista tai urasta, joka tuo kyllä rahaa, mutta nielee kaiken muun. Me emme voi

Onnellisuus. Turha kieltää - sitähän me kaikki haluamme. Osa löytää sen vahingossa, osa etsimällä, ja hyvin monet ovat jatkuvassa etsimisen tilassa. Päätin yrittää löytää vastauksen siihen, mistä onnellisuus syntyy. Sanotaan, että terveys, perhe ja työ tekevät onnelliseksi. Näin varmasti usein onkin, mutta miksi sitten niin monet heistä, joilla on nämä kaikki, ovat kuitenkin onnettomia? Ja vastaavasti on paljon onnellisia ihmisiä, joilta yksi tai useampi näistä puuttuu. Selityksen on siis löydyttävä jostain muualta. Mietelauseissa onnellisuutta on kuvattu matkaksi, ei päämääräksi. Sanotaan myös, että onni on valinta. Tai että se löytyy, kun lakkaa etsimästä. Minun mielestäni nämä latteudet muistuttavat enemmän aforismien hevonpaskabingoa kuin ymmärrystä siitä, mistä onni tulee. Aloin tarkkailla, millaisia ovat ihmiset, jotka mielestäni vaikuttavat onnellisilta ja tasapainoisilta. Aukoton menetelmä sekään ei ole - ihmiset kun pystyvät esittämään täysin muuta kuin mitä pinnan alla on. Silti uskon löytänee

Elämä on vain harvoin suurta taidetta. Enemmän kuin hienoa maalausta, se muistuttaa lasten pisteestä pisteeseen -puuhatehtävää. Me etenemme elämänvaiheesta toiseen ilman, että tiedämme, millainen kuvasta lopulta tulee. Pisteiden välillä me itkemme ja nauramme, rakastumme ja eroamme, toteutamme ehkä joitakin unelmia tai teemme suuria päätöksiä. Joskus pisteestä toiseen pääseminen on vaikeaa. Joidenkin elämässä kriisejä on enemmän kuin toisten, mutta kenenkään viivat pisteiden välillä eivät ole jatkuvasti siistejä ja suoria. Me sairastumme, saamme potkut, hautaamme läheisiämme, tulemme petetyiksi tai luovumme pakon edessä tärkeistä asioista. Silloin tuntuu, että seuraavalle pisteelle pääseminen on mahdotonta. Koko kuvan valmiiksi saamisesta puhumattakaan. Juuri silloin tekisi mieli rytätä koko paperi ja aloittaa alusta. Uusi elämä puhtaalta paperilta. Tabula rasa on kaunis ajatus, mutta todellisuudessa mahdoton. Ei ole mitään uutta elämää. On vain tämä yksi. Vaikka me jättäisimme kaiken vanhan ja yrittäisim

En kirjoita päiväkirjaa. Valokuva-albumien suhteen olen luovuttanut jo ajat sitten. En käytä edes paperista kalenteria, johon jäisi muistoksi merkintöjä menneistä päivistä. Minun muistojeni säilytyspaikka on vaatehuoneeni hylly, jossa säilytän kymmeniä korkokenkiäni. Ne eivät ole kalliita merkkikenkiä, mutta minulle ne ovat tärkeitä. En ole aina ollut korkokenkänainen. Ne tulivat elämääni siinä vaiheessa, kun aloin vuosien etsimisen jälkeen ymmärtää, kuka olen, ja mitä elämältäni haluan. Niillä on kuljettu askeleita, jotka eivät unohdu. Esimerkiksi näissä mustissa kengissä lähdin entisestä kodistani ja muutin uuteen. En katsonut taakseni. Näetkö nämä luumunpunaiset huikean korkeat avokkaat? Niihin liittyy monta iloista muistoa. Ne olivat jalassani kun ajoin autollani halki kesäisen Suomen. Ne olivat jalassani myös, kun kävelin sydänystäväni kanssa hiekkatiellä ja kävimme tärkeän keskustelun. Eräänä elokuisena perjantaina vietin ne jalassani kesän hauskimman illan ja yön. Näissä kullansävyisissä avokka

Minä tiedän, mitä suru on. Suru on sitä kun sydämen kohdalla onkin yhtäkkiä tyhjä peltirasia. Sellainen vanha lommoinen kassalipas. Se on ryöstetty, eikä sen sisällä ole enää mitään. Roisto on - kuin kiusallaan - laittanut lippaan lukkoon ja vaihtanut lukon numerosarjan. Oikeaa yhdistelmää on mahdotonta löytää. Mikä tuntuu turhemmalta kuin lukittu tyhjä kassalipas, jota ei saa enää auki? Ei mikään. Siitä pohjattoman tyhjyyden tunteesta nouseminen on rankkaa. Siksi sureminen on sitkeiden ja periksiantamattomien ihmisten hommaa. Paljon helpompaa olisi nimittäin jättää suru surematta. Moni niin tekeekin. Suru se vaan on sellainen kaveri, että se ei tykkää tulla sivuutetuksi. Se löytää tiensä pintaan tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Suru naamioituu mielellään alkoholismiksi tai työnarkomaniaksi, kurinalaiseksi liikuntaharrastukseksi tai persoudeksi herkuille. Salakavalasti se voi myös yrittää esittää muita tunteita kuten pelko, viha, väsymys tai välinpitämättömyys. On helpompaa sanoa olevansa

Tapasin eräänä päivänä elinkautisvangin. Vaihdoimme kuulumiset, olemmehan vanhoja tuttuja. Sen jälkeen kummankin päivä jatkui normaaliin tapaan työn ja perheen äärellä. En ollut tiennyt hänen tuomiostaan, vaikka hän on istunut sitä jo vuosia. Kun hän kertoi asiasta, syyllisyys hehkui hänen silmistään tummana ja kaiken nielevänä särkynä. Kyllä, hän oli tehnyt rikoksen. Rikoksen, josta ei ole säädetty lakikirjassa. Rikoksen, jolla hän on satuttanut läheisintä ihmistään. Vuosia on kulunut. Uhrin tuska ei helpota. Rikos kirvelee yhä kuin se olisi tehty eilen. Syyllinen on täynnä katumusta ja itsesyytöstä. Hän on tehnyt kaiken inhimillisesti kuviteltavissa olevan korjatakseen tekonsa seuraukset, mutta hän ei saa tekemättömäksi aiheuttamaansa pahaa. Lopputuloksena on kaksi elinkautisvankia näkymättömien kaltereiden takana. Aika on menettänyt merkityksensä. On vain ennen ja jälkeen rikoksen. Rikoksen, jonka uhreja he ovat jo kumpikin. Minun kävi sääliksi ystävääni. Jokainen loukatuksi tullut tietää, miltä tu

Olipa kerran Erakko. Hän oli puoleensavetävä ja mukava tyyppi. Kovia kokenut, mutta kukapa meistä ei olisi. Nimestään huolimatta Erakko kaipasi jotain. Hän ei oikein itsekään tiennyt mitä. Eräänä päivänä Erakon ovelle koputti Kauneus. Erakko häikäistyi hänen loistoaan. “Tule mukaani”, pyysi Kauneus. Erakko pohti hetken. “Hän on kyllä kaunis, mutta onko hän myös ystävällinen? Mitä jos Ystävällisyys koputtaa ovelle juuri silloin, kun olen poissa?” Lopulta Erakko ihaili Kauneutta hetken, mutta ei uskaltanut lähteä tämän matkaan. Aika kului ja Erakko kävi yksinäisemmäksi. Eräänä päivänä ovelle koputti Ystävällisyys. Erakon sydäntä lämmitti tulijan lämpö. Juuri tätä hän oli kaivannut. Sitä paitsi Ystävällisyys oli myös kaunis. “Tule mukaani”, pyysi Ystävällisyys. Erakon teki mieli lähteä. Silti jokin pisti epäröimään. “Hän on kyllä ystävällinen ja kaunis, mutta onko hän myös viisas? Mitä jos Viisaus koputtaa ovelle juuri silloin, kun olen poissa?” Lopulta Erakko nautti Ystävällisyyden lämmöstä hetken, m

Kuvittele itsesi tärkeään kokoukseen. Väsyttää. Päätä särkee. Venyttelet ja otat särkylääkkeen. Ne eivät auta oloon, joka käy koko ajan huonommaksi. Kun kokouksen jälkeen pääset raittiiseen ilmaan, tajuat, miten tunkkaista kokoushuoneessa onkaan ollut. Samalla tavalla eroon päättyneen parisuhteen aiheuttaman paineen tuntee kunnolla vasta, kun suhde on ohi. Siksi eronnut ihminen monesti kommentoi oloaan sanalla helpottunut. Vaikka eroon liittyy paljon tuskaa ja surua, helpotus voi silti olla tunteista suurin. Mitä pidemmästä, tärkeämmästä ja vaikeammasta suhteesta on ollut kysymys, sitä pidempään vie tottua uuteen. On eroja, joissa oikeasti vain kasvetaan erilleen. Sitten on niitä kipeämpiä. Joskus joutuu opiskelemaan perusasiat kokonaan uudelleen. On opeteltava antamaan itse itselleen hyviä asioita. On uskallettava tehdä ratkaisuja, joiden myötä elämä muuttuu jälleen tyydyttäväksi. Mutta se kaikki on vasta alkua. Suurin työ on päästää kokonaan irti menneestä ja opetella uudelleen luottamaan. Menneen

Olen saanut viime aikoina todistaa ystäväpiirissäni rohkeita suunnanmuutoksia. Ne ovat olleet ihanaa seurattavaa. Näyttää siltä kuin nämä ihmiset olisivat saaneet suurten päätösten myötä rekkalasteittain ylimääräistä elinvoimaa, niin säteileviltä he vaikuttavat kaiken jälkeen. Yksi heistä antautui rakkaudelle vietettyään monta vuotta yksin, omia pelkojaan ja muita solmujaan selvittäen. Toinen hyppäsi helposta ja pysyvästä työstä epävarmempaan mutta kiehtovampaan. Kolmas uskalsi vuosien harkinnan jälkeen erota suhteesta, joka teki hänet enemmän surulliseksi kuin onnelliseksi. Nyt heidän loisteensa on silmiinpistävää. Kaikkien kolmen tarinaa yhdistää se, että ennen näitä suuria käänteitä heidän elämässään oli pitkä hiljainen vaihe. Se ei ollut jatkuvasti tyytymätöntä elämää, vaan pikemminkin helppoa ja riskitöntä arkea ilman kohokohtia. Sellaista, joka pidemmän päälle voi alkaa ahdistaa. Sellaista, joka saa aikaan hiljaisen kaipuun johonkin itselle oikeampaan tapaan elää. Olen alkanut uskoa, että sellain

Teitkö uudenvuodenlupauksia? Minä en tehnyt. Sen sijaan mietin, mitä kaipaan elämääni juuri nyt. Mikä olisi minulle hyväksi? Onko tullut oikea hetki jonkin asian toteuttamiselle? Onko jokin ongelma tai ristiriita, jonka haluaisin ratkeavan? Teen näin aina vuoden vaihtuessa. Tälläkin kertaa vastaukset kysymyksiin löytyivät helposti, kun käänsin ajatukseni pois muun maailman miellyttämisestä ja kuuntelin sydäntäni. Vastausten perusteella syntyivät minun toiveeni ja suunnitelmani alkaneelle vuodelle. Kutsutaan niitä vaikka uuden vuoden päätöksiksi, sillä en luvannut mitään kenellekään. Sen sijaan päätin antaa valitsemilleni asioille mahdollisuuden toteutua. Jo monena vuonna tämä menetelmä on toiminut. Vuosi sitten pohdin vastaavalla tavalla asioita, mutta hieman rohkeammin. Tein itselleni kirjallisen listan asioista, joiden toivon toteutuvan tai jotka haluan kokea loppuelämäni aikana. Se on korkealentoinen lista, täynnä toinen toistaan suuruudenhullumpia toiveita. Mutta koska ne ovat minun toiveitani,

Oletko ikinä pysähtynyt miettimään, keiden kaikkien annat vaikuttaa elämääsi? Määritteletkö itse mitä haluat tehdä ja kenen kanssa, vai oletko kuin marionetti, jota muut ohjailevat? Ei ole ollenkaan harvinaista, että aikuisen ihmisen itsenäistyminen on jäänyt vähän puolitiehen. Vaikka päällisin puolin näyttää siltä, että tekee ratkaisunsa itse, on omien rajojen puolustaminen monelle kuitenkin vähän vaikeaa. Pahimmillaan se voi olla sitä, että yrittää revetä kaikkialle, miellyttää kaikkia ja olla kaikkien kaveri, jotta kenellekään ei tulisi paha mieli. Silloin on jo suuressa vaarassa jättää itse itsensä heitteille. Ennen kuin tilanne pääsee näin pahaksi, kannattaa tehdä muutamia rajatarkastuksia. Sinulla on lupa itse määritellä, mitä jaksat ja mitä et jaksa. On aikoja jolloin jaksaa enemmän ja aikoja jolloin jaksaa vähemmän. Jos tuntuu siltä, että juuri nyt voimat riittävät vain perusarkeen, sinulla on oikeus kieltäytyä leipomasta mokkapaloja hyväntekeväisyysmyyjäisiin tai olla ottamatta ylimääräistä projek

Milloin on oikea hetki tunnustaa rakkautensa toiselle ihmiselle? Milloin on sopivaa ylittää tuo raja, jonka jälkeen ihmissuhteessa mikään ei ole ennallaan? Minun mielestäni oikea hetki on silloin, kun on varma tunteestaan. Jos toinen ei tunteisiin vastaa, mikään hetki ei sitä muuta. Jos toinen tuntee samoin, hetki on täydellinen joka tapauksessa. Kun rakkauden tunne saavutetaan, on suhde todennäköisesti kehittynyt jo johonkin pisteeseen. Ei niitä tilanteita yhdessä elämässä montaa kertaa tule. Jokainen rakkaudentunnustus on ainutlaatuinen, oli hetki tai seuraus mikä tahansa. Kuitenkin me tunnumme suorastaan arastelevan rakkautemme tunnustamista. Me piilotamme sen, mikä tekisi mieli julistaa koko maailmalle. Luulen, että yleisin syy tunteiden piilottamiseen on pelko. Jostain meidän parisuhdekulttuuriimme on hiipinyt kummallinen ajatus, jonka mukaan se, joka pelaa korttinsa avoimesti, olisi automaattisesti alakynnessä. Toinen outo päähänpinttymä on oletus siitä, että se, joka rakastaa enemmän, olisi jolla

Minulla on koiraystävä Picasso. Tapaan sitä valitettavan harvoin, mutta joka kerta poistun sen luota vähän viisaampana. Picassoa ei voi sanoa älyn jättiläiseksi, mutta itsetunnon, rakastamisen ja elämänhallinnan suhteen se on taitavampi kuin kalleinkaan terapeutti tai elämäntaitovalmentaja. Tähän mennessä se on opettanut minulle muun muassa seuraavat asiat. Kun väsyttää, pitää levätä. On tietenkin lapsellista verrata eläintä ihmiseen, mutta myönnä pois; eläimellä on biologinen viisaus puolellaan. Kun voimat ovat ehtyneet, niiden pitää antaa palautua. Muuten ei mistään tule mitään. Se taito puuttuu monelta ihmiseltä. Rutiinit pitävät terveenä ja tyytyväisenä. Riittävän levon ohella säännöllinen lenkkeily ja tarpeen mukainen syöminen pitävät Picasson kunnossa. Rutiineista pitää tarpeen tullen voida myös poiketa. Jos on kiire, vähän lyhyempikin lenkki riittää, ja toisinaan voi herkutella ja nauttia siitä täysin siemauksin. Ja kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Joskus on ihanaa antautua vain leikkimään

Kuinka moni onkaan unelmoinut sen ainoan oikean löytämisestä! Ihmisestä joka olisi täysin sopiva juuri itselle, kuin mittatilaustyönä tehty. Kuulostaa sadulta. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän uskon yhteen ainoaan oikeaan. Olen huomannut, että on mahdollista rakastaa monenlaisia ihmisiä. Tärkeämpää on oppia tunnistamaan se väärä. Se, jonka kanssa elämäänsä ei kannata viettää. Se väärä ei pyydä anteeksi. Parisuhteessa molemmat osapuolet tekevät jossain vaiheessa väärin, ja riitoihin tarvitaan aina kaksi. Suhteesta on mahdollista pitää huolta vain, jos kumpikin myöntää olevansa toisinaan täysi tollo. Se väärä ei myöskään anna anteeksi. Riidellessä hän palaa vanhoihin juttuihin, joiden piti olla jo sovittuja. Hän ikään kuin kerää ikuista todistusaineistoa sinua vastaan. Älä suostu sellaiseen. Se väärä toivoo, että olisit toisenlainen. Se voi ilmetä esimerkiksi niin, että hän vertailee sinua entisiin kumppaneihinsa tai tuttaviinne, arvostelee ulkonäköäsi, älyäsi tai tapojasi. Eli yksinkertaisesti saa s