Marian Mielestä

Minä tiedän, mitä suru on. Suru on sitä kun sydämen kohdalla onkin yhtäkkiä tyhjä peltirasia. Sellainen vanha lommoinen kassalipas. Se on ryöstetty, eikä sen sisällä ole enää mitään. Roisto on - kuin kiusallaan - laittanut lippaan lukkoon ja vaihtanut lukon numerosarjan. Oikeaa yhdistelmää on mahdotonta löytää. Mikä tuntuu turhemmalta kuin lukittu tyhjä kassalipas, jota ei saa enää auki? Ei mikään. Siitä pohjattoman tyhjyyden tunteesta nouseminen on rankkaa. Siksi sureminen on sitkeiden ja periksiantamattomien ihmisten hommaa. Paljon helpompaa olisi nimittäin jättää suru surematta. Moni niin tekeekin. Suru se vaan on sellainen kaveri, että se ei tykkää tulla sivuutetuksi. Se löytää tiensä pintaan tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Suru naamioituu mielellään alkoholismiksi tai työnarkomaniaksi, kurinalaiseksi liikuntaharrastukseksi tai persoudeksi herkuille. Salakavalasti se voi myös yrittää esittää muita tunteita kuten pelko, viha, väsymys tai välinpitämättömyys. On helpompaa sanoa olevansa