Marian Mielestä

Tapasin eräänä päivänä elinkautisvangin. Vaihdoimme kuulumiset, olemmehan vanhoja tuttuja. Sen jälkeen kummankin päivä jatkui normaaliin tapaan työn ja perheen äärellä. En ollut tiennyt hänen tuomiostaan, vaikka hän on istunut sitä jo vuosia. Kun hän kertoi asiasta, syyllisyys hehkui hänen silmistään tummana ja kaiken nielevänä särkynä. Kyllä, hän oli tehnyt rikoksen. Rikoksen, josta ei ole säädetty lakikirjassa. Rikoksen, jolla hän on satuttanut läheisintä ihmistään. Vuosia on kulunut. Uhrin tuska ei helpota. Rikos kirvelee yhä kuin se olisi tehty eilen. Syyllinen on täynnä katumusta ja itsesyytöstä. Hän on tehnyt kaiken inhimillisesti kuviteltavissa olevan korjatakseen tekonsa seuraukset, mutta hän ei saa tekemättömäksi aiheuttamaansa pahaa. Lopputuloksena on kaksi elinkautisvankia näkymättömien kaltereiden takana. Aika on menettänyt merkityksensä. On vain ennen ja jälkeen rikoksen. Rikoksen, jonka uhreja he ovat jo kumpikin. Minun kävi sääliksi ystävääni. Jokainen loukatuksi tullut tietää, miltä tu