Blomiksen Luonto

Kevätpäiväntasaus oli pari päivää sitten ja tästä eteenpäin mennään kolme kuukautta aina vain pidempää päivää kohti. EIkös se ollut Kake Randelin kun lauloi aikanaan: “On pakko painaa pitkää päivää…”? Kevät on lintukotomme maantieteellisestä sijainnista ja pituudesta johtuen pikkuisen eri vaiheessa eri kohdissa maassamme. Juuri nyt Inarissa eletään ihan täyttä talvea, lunta on maassa ja on sitä myös katoillakin. Ja vielä pitkään. Samaan aikaan Hangossa staijataan muuttolintuja täyttä häkää. Haahkat, hanhet ja joutsenet ovat jo saapuneet, muuttohaukka ja ristisorsa on nähty ja tuhatmäärin kalalokkeja laskettu. Karhut nukkuvat vielä Kuhmon saloilla, mutta Korkeasaaren kontiot nousivat jo viikkoja sitten ilakoimaan vankeudessaan. Eteläisessä osassa maata asuva, verbaalisesti lahjakas ystäväni, sanoi loka-maaliskuun välisen yön olevan nyt ohi. Ja että kohta kuulemma helpottaa. Kiitos tästä tiedosta. Inhoan itse yli kaiken Etelä-Suomen “mukatalvea”. Sitä 4-5 kuukautta pitkää, pimeää, märkää, kylmää ja tuulista

Ensimmäisen linnunpönttöni tein Mikkelin Keskuskansakoulun puutyöluokassa joskus vuonna Nuijasota. Siihen aikaan tehtiin kottaraispönttöjä. Linnunpönttö oli yhtäkuin kottaraispönttö. Malli oli opettajan mukaan omasta päästä. Ja kyllä meitä poikia salaa nauratti tuo letkautus. Siihen aikaan ei muuten opettajille naurettu. Eikä silloin ollut mitään linnunpönttöoppaita, saati Birdlifen nettisivuja, joista olisi voinut tarkat, tieteellisiin faktoihin perustuvat senttimetrilukemat etsiä. Ja vaikka mitat olivat vähän sinnepäin ja takaisin, niin kyllä niihin pönttöihin useimmiten löytyi asukkaat. Joko silloin ennenvanhaan, kun koulua käytiin myös lauantaisin, linnut olivat tietämättömiä pönttöjen oikeasta mitoituksesta tai sitten ne eivät vaan välittäneet. Pönttö ku pönttö. Kolosta sisään ja asumaan. Eihän ne ihmisasumuksetkaan olleet samaa standardisoitua mallia kuin nykykodit ovat. Ennen oli ennen, nyt on nyt. Kävelin pari vuotta sitten Äkäslompolon maisemissa kollegani ja kaimani Juha Laaksosen kanssa pohdisk

Muistattehan vielä kaikki missä olitte, kun kuulitte tämän uutisen: “Juuri saamamme tiedon mukaan Varsinais-Suomen Vahdossa on susi tappanut 5-vuotiaan pikkupojan”. Tuon susiuutisen päiväys on maanantailta 7.11.1881. Tuona synkkänä syysmaanantaina, 134 vuotta, 4 kuukautta ja kaksi päivää sitten historiankirjojemme mukaan tapahtui viimeinen suden aiheuttama kuolemantapaus maassamme. Entä tämä uutinen? Päiväys 25.helmikuuta 2016. “Kannanhoidollinen susimetsästys on päättynyt. Susia kaadettiin 43. Kun lisätään poikkeusluvilla kaadetut sudet, tapettujen susien määrä on 75 .” Joku muu muka, mutten minä, voisi sanoa suomalaisten olevan suden suhteen varsin pitkävihaisia. Vielä reilun 130 vuoden jälkeenkin kostetaan tuon viattoman 5-vuotiaan pikkupojan kuolemaa. Ja edelleen tietyissä suomalaisissa perheissä pelätään suden kostoa ihmiselle edelleen jatkuvan susivainon johdosta. Ehkä kuitenkin kyse on jostain muusta kuin kostonkierteestä. Toivoakseni. Mutta mistä se loputon viha/pelko/inho/ sutta kohtaan sitten ku

Melkein kaikissa suomalaisissa luontodokumenteissa ylistetään hiljaisuutta suomalaisessa luonnossa. Syystäkin. Me suomalaiset voisimme markkinoida maailmalla suomalaista hiljaisuutta vielä paremmin kuin teemme nykyään. Ja voisimme myös tehdä hiljaisuuden edistämisen eteen merkittäviä tekoja niin halutessamme. Lopettaa esimerkiksi turhan pöristelyn luonnossa. Vätsärin erämaassa olen päässyt lähimmäksi täydellistä hiljaisuutta Suomen maaperällä. Siellä erkaannuin retkikavereistani, kuljin kauemmas päiväleiristä ja yritin olla ihan hiljaa. Omat askeleeni kuulostivat todella äänekkäiltä ja korvieni tinnitus suorastaan sireenin huudolta. Pysähdyttäni sain verenkierron kohinan laantumaan korvissani ja hetken kuluttua aloin kuulla hiljaisuuden ääniä. Siis mitä? Hiljaisuuden ääniä. Mietitte varmaan nyt, että on siinä pöljä ukko. Kuulee hiljaisuuden ääniä. Mutta niin se on ystävät, täydellisessä hiljaisuudessa ihmisen aistit, ennenkaikkea kuulo herkistyy ja korvakäytävän reseptorit alkavat siepata signaaleja, joita

Toukomettiset tulevat! Toukomettiset tulevat! Jaa että mitenkä? Ei. Kyse ei ole mistään C-luokan tieteiselokuvasta vaan kevään airuiden saapumisesta... Maalis-huhtikuussa saapuvien muuttolintujen joukossa on myös toukomettisiä. Nykyään ne tosin tunnetaan nimellä sepelkyyhky. Suomalaisten lintujen nimeämiskäytäntö on muuttunut sadan vuoden aikana huimasti. Kun ennen puhuttiin partatiaisesta, niin nykyään samaa lintua kutsutaan viiksitimaliksi. Onhan se paljon hipsterimpi nimi tuolle trendikkäälle pikkusiivekkäälle. Viiksitimali. 20-luvulla leppälinnusta haluttiin tehdä leppäkerttu. Aivan! Leppäkerttu. Kuten kaikki tiedämme, leppäkerttu tarkoittaa nykyään sitä pääosin punamustaa pientä kovakuoriaista, joita Suomestakin löytyy reilut 60 lajia. Lennä lennä leppäkerttu. Lintu tai koppis. No entäs sitten vihreäkerttu? Ei, se ei ole ympäristöorientoitunut TV:stä tuttu meteorologi vaan lintu sekin. Nimittäin nykyisin sirittäjänä tunnettu lintu oli aikanaan vihreäkerttu. Ja muistattehan varmasti Rauli Baddingin la

Aika-ajoin keskuuteemme laskeutuu harvinaisia tai ainakin vähän erikoisia lintuja. Kovan luokan lintuharrastajille nämä ovat ennenkaikkea pisteiden metsästyksen kannalta tärkeitä tapauksia, mutta ns. maallikkoharrastajien keskuudessakin ne herättävät suurta mielenkiintoa. Vuosi sitten talvella porukka vaelsi Pirkanmaalle katsomaan ja kuvaamaan talveksi Suomeen jäänyttä valkoista ihmettä. Jallu Jalohaikaran kävi bongaamassa sadat, jos ei peräti tuhannet luontoihmiset. Suuren kansainvaelluksen sai aikaan myös pussitiaispariskunnan pesäpuuhat vain 5 km:n päässä pääkaupungimme keskustasta. Pussitiaisen pesäpuun ympäristö tallautui innokkaiden kuvaajien jäljiltä aika ruokottomaan kuntoon ja niinhän siinä lopulta kävi, että linnut hylkäsivät pesän ja siirtyivät rakentamaan uutta vähän rauhallisempaan paikkaan. Tänä talvena on pääkaupungin rannoilla viihtynyt varsin harvinainen valkopäätiainen, jota on myös käyty sankoin joukoin kiikaroimassa ja ennenkaikkea kuvaamassa. Sadat ja tuhannet sulkimet ovat räpsyneet

Vähän vanhemmat radionkuuntelijat muistanevat vielä ajan, jolloin telkkarissa oli ohjelma nimeltään “Ihmeellinen luonto”. Se ja toinen suuri suosikkini oli Jacques Cousteaun “Merten salaisuudet”. Niitä tapitettiin mustavalkotöllöstä ja haaveiltiin pääsystä joskus niihin ihmeellisiin luontokohteisiin. Elämäni muuttui värilliseksi 80-luvulla ja aikuisemmalla iällä on jopa ollut mahdollisuus tutustua ihmeelliseen luontoon omaa takapihaa kauempanakin. Galapagos-saaret on nähty ja tarunhohtoinen Ngorongoron luonnonpuistokraateri. Nälkäni luontomatkailun suhteen ei ole näistä kokemuksista laantunut, päinvastoin. Ja vaikka 52-tuumainen FullHD-televisio tuo joka lauantai “Avaran luonnon” kautta luonnon ihmeet olohuoneeseen saakka, on se silti ihan eri asia seurata omin silmin lippupyrstökolibrin ruokailua etelä-amerikkalaisessa pilvisademetsässä. Tai saimaannorpan könyämistä rantakivelle Linnansaaren kansallispuistossa ihan kotimaan luontoparatiisissa. Jos voittaisin lotossa tai jos saisin sponsorin luontomatkoill

Ohhoh, meinasin jälleen kerran unohtaa! Niinkuin tähän saakka joka vuosi olen unohtanut tuon tärkeän päivämäärän. Ei, kyse ei ole kenenkään minulle tärkeän syntymäpäivästä. Hääpäivästä nyt puhumattakaan. Hääpäivää en voi nimittäin unohtaa, siitä yksinkertaisesta syystä, että olen tatuoinut päivämäärän otsaani. Vitsi, vitsi. Minulla ei ole tatuointeja, eikä tule. Enkä ole vielä tähän ikään mennessä päässyt naimisiin, joten hääpäivää ei tarvitse muistella. Yksinkertaista eikö totta? No minä olen. Kysymys on paljon tärkeämmästä päivästä. Nimittäin - Vuoden Luontokuva -kilpailun viimeisestä kuvien jättöpäivästä, joka tänä vuonna on 1. helmikuuta. Nyt alkaa jo olla kiire. Ei tosin kuvan ottamisella, sillä kisaan voi lähettää vain vuonna 2014 tai 2015 kuvattuja otoksia. Jokainen luontokuvausta vähänkään vakavammin harrastava haaveilee tietenkin Vuoden Luontokuva -kisan voitosta. Ihan varmasti haaveilee. Itse en ole koskaan osallistunut, mutta tunnustan haaveilleeni silti. Vaikea on osallistumatta voittaa, sanoi

Aika ajoin maahamme saapuu rajan takaa, sekä yllättäen ja pyytämättä että ilman asianmukaisia maahantulodokumentteja varsin toivottuja vieraita. Silloin kysymys on useimmiten linnuista. Tiedotusvälineiden kautta olemme saaneet seurata muun muassa Jallu -nimisen jalohaikaran edesottamuksia Pirkanmaalla ja Joppe -nimisen kattohaikaran selviytymistarinaa suomalaisessa talvessa ja lopuksi sen surullista kohtaloa Pihtiputaalla. Mistähän se kumpuaa tarve antaa luonnonvaraisille eläimille nimi? Lemmikkinä pidettävän eläimen nimeämisen ymmärrän tiettyyn pisteeseen saakka. Onhan esimerkiksi koiralla tai kissalla, Topilla tai Tessulla, varsin kätevää olla kutsumanimi, jolla sen voi kutsua ruokailemaan tai tekemään meidän ihmisten iloksi monenlaisia temppuja. Mutta että haikaralle nimi? Tuskin Jallu tai Joppe ovat kutsumanimiään tunnistaneet, mutta kai siinä on joku pointti? Kai se on mukavampaa harrastajapiireissä kertoa käyneensä moikkaamassa Jallua. Ikäänkuin olisi ystävän luona käynyt. Ja olihan Jopen “isäntä”, mi

Me suomalaiset olemme teräksistä luontokansaa. Emme piittaa pienistä myräköistä, meitä ei pelota metsässä ja tunnemme kaikki eläimet, kasvit ja luonnonilmiöt. Näin vähän kärjistäen. Vuodenaikojen vaihtelua me suomalaiset suorastaan rakastamme. Ja säätiloista puhumista. Silloin kun kaksi tuppisuuta suomalaista kohtaa, eikä murahdukselta kuulostavan, tervehdyksen kaltaisen jälkeen meinaa pikkupuhe eli kansainvälisesti ilmaistuna “small talk” kulkea, niin silloin suomalainen siirtyy dna-koodinsa ohjaamana ns. säämodeen eli säätilaan alkaen soperrella lauseenpätkiä kuten: “On se ilimoja pielly” ja “Aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa tulla kesä”. Ja juttu luistaa kuin kuuluisa Mietaan suksi. En tunne kovin tarkkaan maahanmuuttajien kotouttamisohjelmaa, mutta kyllähän siellä ehdottomasti pitäisi olla mukana “säästä puhumisen sietämätön keveys” -kurssi. Siinä se mannertenvälinen tapakulttuurikuilu kapenisi ja ennakkoluulot karisisivat räntäsateen lailla suomalaiseen maaperään, keskusteluyhteys olisi luotu ja

“Aurora Borealis, the icy sky at night” laulaa Neil Young Pocahontas kappaleen alussa. Tämä tulee aina mieleen kun seison jäisenä, kristallinkirkkaan suomalaisen tähtitaivaan alla ja tähyilen haikeana kohti pohjoista taivaanrantaa toivoen näkeväni taivaantulia. Revontulet, taivaantulet, pohjanpalo, pohjoisen aamurusko, reposet.. Tällä rakkaalla ilmöillä on monta nimeä. Revontulet on liikuttaneet suomalaista mieltä jo vuosituhansia. Mitä mahtoikaan suomineidon ensimmäiset asukkaat, se kuuluisa alkuperäisväestö miettiä, kun taivaankansi leimahti liekkeihin äänetönnä. On mahtanut hieman pelottaa, kun ei ole ollut sitä internettiä ja wikipediaa mistä kysyä. Tuon wanhan hywän ajan wikipedia olikin varmaan heimon wanhin, jolta kysyttiin tai sitten peräti cunnianarwoica herra shamaani herra. Revontulet-nimi on muuten yhden selityksen mukaan wanhasta saamelaisesta tarusta peräisin. Ketun eli siis revon juostessa pitkin tuntureita ja revonhännän iskiessä kinoksiin taivaalle sinkoutuu kipinöitä eli revontulia. Uskom

Näin kesällä kirjoitellaan lehdissä monenlaisia höpöjuttuja. Heinäkuu on otollinen aika kaikenlaiselle tuuballe, kas kun ihmiset ovat lomalla eikä oikeiden juttujen aiheita tahdo löytyä. Ja onhan sitä nyt kesähelteiden vaikutuspiirissä paljon mukavampi lukea kevyitä hömpänpömppä-juttuja kuin esimerkiksi tiukkaa faktaa jonkun kaivoksen saostusaltaiden vuodoista tai ydinpolttoaineen loppusijoituspaikoista. Viihteen lisäksi lehdet pursuavat kesäaikaan opettavaisia tarinoita myös luonnossa liikkumisesta. Silmiini osui heinäkuun lopulla ihan huikea stoori järvessä uimisen vaaroista. Jutussa tunnelmoitiin muun muassa leväisen laiturin portaiden liukkaudella ja ällöttävyydellä. Veteen mennessään ihmispolo voi tuntea mutapohjan kosketuksen ja vesikasvit jalkojen ympärillä. Sitten tulee ensimmäinen kliimaksi. Mitäs jos jalkoihin osunut ällötys ei olekaan kasvi, vaan hukkuneen ihmisen hiukset. Onneksi toimittaja on kysynyt asiantuntijalta, joka lohduttaa vesipelkoista lukijaa lottovertauksella: “On helpompaa voittaa l

Suuri valkoinen mies, ammatiltaan hammaslääkäri, meni ja ampui salaa yhden Afrikan ja kenties koko maailman tunnetuimman urosleijonan. Tämä Ceciliksi nimetty leijonakuningas haavoittui amerikkalaisen salametsästäjän jousesta lähteneestä nuolesta, pakeni haavoittajaansa, mutta 40 tunnin jäljittämisen jälkeen tuli ammutuksi ja nyljetyksi. Päänkin irrottivat Cecilin kehosta vietäväksi metsästysmuistona koristamaan herra hammaslääkäri herran kenties makuuhuonetta. En tiedä miksi mies haluaa tappaa petoeläimen ja pistää sen pään tropheena seinälle. Ehkä se liittyy miehisiin suorituskykyihin. Ehkä se makuuhuoneen seinällä töröttävä salamurhatun leijonan eloton pää saa etuveitikan toimimaan halutulla tavalla. Töröttämään. Todellakin. Joku on sanonut, että eläimen voi ampua vain kerran, mutta valokuvata vaikka tuhat kertaa. Miksi se valokuvaaminen ei riitä? Mitäs jos sen valokuvan kävisi ottamassa salaa? Tuottaisiko se samat kiksit kuin eläimen salamurha? En tiedä, mutta epäilen todellakin. Maailmalla salametsästet

Sauli Naantalista soitti Luonnonkukkien loistetta -lähetykseen viikko sitten. Eipä tiennyt Blomis puhelinkanavan liukusäädintä avatessaan millainen mediarumba seuraavasta neljästä minuutista kehkeytyisikään. Yht’äkkiä kaikki tuntuivat olevan kiinnostuneita asiasta aina Ruotsia, Amerikkaa ja jopa Australiaa myöten. Valtavan hienoa sanoisin ma. Sillä luonto, jos mikä on ihmeellinen asia. Sitä voi pohdiskella mielessään Saulin tavoin nähdessään ranta-alpin ja mesiangervon vierekkäin syömässä samaa multaa ja juomassa samaa vettä, että miten niistä voikin tulla niin erilaisia. Samalla tavalla kuin meistä ihmisistä. Nimittäin, moni meistä pallontallaajista tänäänkin syö lihapullansa, riisiannoksensa, sushilautasensa tai kasviskeittonsa eli ruokansa ja juo päälle vaikkapa sitä vettä. Ja silti me kaikki näytämme ihan erilaisilta, ajattelemme eri tavalla, pukeudumme eri tyyliin ja puhumme jopa eri kieliä. Sisäisesti olemme kaikki kuitenkin ajattelevia ihmisiä. Suurimmalta osin. En tosin joidenkin ajatuksia täysin ym

Kuulin kerran ihmisestä, joka kääriytyi mattoon ukkosilmalla. Rullasi itsensä olohuoneen maton sisään ja odotti siellä joko omaa tai taivaallisen myrskyn loppua. Vaikka ukkosen pelko on viisauden alku, wanhaa sananlaskua mukaillen, mattoon kääriytymistä pidän hätävarjelun liioitteluna. Tänä kesänä ukkonen salamineen on ollut varsin harvinainen vieras maassamme. Osa meistä maanpäällisistä hiekanpöllyttäjistä on varsin kiinnostuneita ukkosista ja ennenkaikkea salamoinnista. Kuulun itse myös tähän ryhmään. Ja vaikken itseäni myrskypongarina pidäkään, olen tänä kesänäkin ajellut ihan tarkoituksella kohti ennustettuja ukkosrintamia kamerat valmiiksi viritettynä. Tuloksena yksi ainoa salamakuva, sekin otettu kotiparvekkeelta. Että sikäli. Maailma on muuttunut tässäkin lajissa huikeasti viime vuosina. Ennen kuunneltiin säätiedotuksia ja sitten tiirailtiin taivaalle, josko alasinpilviä alkaisi muodostua päänpäälle pelottamaan. Nyt dataa ukkosrintamista, suihkuvirtauksista, konjuktiosta, troposfäärin energiavarauks

“Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston. Tapiolan vainiolla, karhun kanssa painii lyön.” Niinhän se menee vanha Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä tuttu runo, joka on ikuistettu moniksi lauluiksi. Jopa Paranoidin sävelellä maustettuna. Meillä monella suomalaisella on ns. hyvä ja terve luontosuhde. Lauluihinkin sitä on rakenneltu ja niitä laulellaan mielellään esim. nuotiopiirissä eräretkellä. “Meill' on metsässä nuotiopiiri, missä kuusten kuiske soi. Kipunat kohti tähtiä kiirii, lähipuutkin punervoi.” Aivan. Ja kohta vilkkuu sininen valo ja punakylkiset ajoneuvot tulevat sammuttamaan orastavaa metsäpaloa. Kuinkahan moni meistä edes saa nuotiota syttymään oikeaoppisesti päältä käsin? Ja jos ne puut pitää vielä itse kerätä metsästä, pilkkoa retkikirveellä ja vuolla luontomiehen puukolla tuohukset sytyttämistä varten, niin siinä onongelmaa kerrakseen. Siinä sitä saattaa korvissa soida kohonneen verenpaineen aiheuttama tinnitus enempi kuin kuusten kuiske. Mitä se “Nuotiopiiri” laulussa mainittu kuu

Tänään tutkailemme luontoharrastajien muotiasioita. Luontostailistimme Blomis eli siis minä, antaa vinkit miten pukeutua mihinkin tilanteeseen. Luonnossa. Aloitetaanpa lintutornista. Sinne on ihan turha mennä kahisemaan tuulipuvussa, sillä mikään ei ole ärsyttävämpää kuin polyesterin ääni viiksitimalin sirkutuksen taajuudelle virittyneessä lintuharrastajan korvassa. Pukineen materiaalin tulee olla mahdollisimman korkealuokkaista, mielellään ulkomaanmatkalta vaikkapa Sveitsistä hankittua. Maastoväritys on ihan menneen talven nokia. Puhumattakaan siitä että menisi lintutorniin ns. Kainuun kansallispuvussa, tiedättehän sellaisessa ällöttävän vihreässä, huonosti istuvassa halpispakettipuvussa. Samassa paketissa tulevat flanellipaidat ja fleesepusakat voi myös unohtaa totaalisesti muusta kuin mökkikäytöstä. Ehdoton tyylirikko moinen, jo ajatuksenkin tasolla. Pitää myös muistaa kalliit muut vempaimet, kuten kiikarit ja kaukoputket sekä älylaitteet. Niiden tulee matsata sävy sävyyn pukineiden laadun kanssa. Mistä

Jos metsään haluat mennä nyt… meillä Suomessa se on tavattoman helppoa. Luonto alkaa ihan parkkipaikan reunasta eikä montaa askelta tarvitse ottaa päästäkseen myös metsään. Ja siellä ikimetsäosastolla ollaan nyt pahoittamatta mieltänne. Metsäksi voi kutsua vaikka taajamassa sijaitsevaa useamman puun rykelmää. Blomiksen mielestä. Mutta, että ihan metsään mieli tekisi? Melkein kaikki suomalaiset tietävät, että meillä on poikkeuksellinen oikeus mennä sinne metsään ihan vapaasti. Kävellä vaan ja olla rennosti. Poimia marjoja. Kerätä sieniä. Onkia. Pilkkiä. Ottaa valokuvia ja tienata niillä. Pistää vaikka teltta pystyyn ja olla yötä. Jos siltä tuntuu eikä pelota. Jokamiehenoikeudeksi sitä kutsuvat. Ihan jokapaikkaan toki ei jokamiehenoikeuksilla voi tai saa mennä. Eikä siellä metsässä ihan mitä tahansa saa tehdä. Avotulta ei saa tehdä ilman metsänomistajan lupaa. Toisaalta ei voi metsänomistajakaan kieltää yksiselitteisesti omalla maallaan liikkumista. Kokonaan toinen asia on, kuka on antanut metsänomistajalle s

Tarina alkaa yli kymmenen vuoden takaa. Pertti (nimi muutettu) oli ihan tavallinen harrastajatason luontokuvaaja, joka kuvasi omaksi ilokseen ympäröivää luontoa ja silloin tällöin pääsi kuvillaan paikallislehteen ansaiten alennuslipukkeen lähipizzeriaan. Pertti halusi kuvata karhun luomuna. Hän pakkasi kuvauskaluston rinkkaan, ajeli itärajan pintaan Pohjois-Karjalan takamaille ja rakensi leirin metsään, pystytti kuvausteltan kilometrin päähän leiristä ja istui odottamaan. Hän istui päivän, istui toisen, istui Pertti kolmannenkin. Vaan ei kontio ilmestynyt kuvattavaksi. Pertin pinna petti ja eväätkin loppuivat. Hän pakkasi tavaransa ja päätti siirtyä takaisin kaupunkiin. “Ei tullut minusta vuoden luontokuvaajaa tänäkään vuonna,” pohdiskeli Perttimme lähestyessään kaupunkimaasturiaan. Vajaa sata metriä ennen autoa, läheltä kuului murahdus. Hetken hiljaisuuden jälkeen ulahdus ja sitten oli taas hiljaista. Pertin kamera oli jo rinkassa, mieli maassa ja ajatukset jo kotisohvalla, kun hän tajusi katsovansa suur

Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen ja pääskysestä ei päivääkään. Niinhän se menee. Vanha suomalainen kesää ennustava loru. Ei toimi enää nykyään, sanovat ns. asioista-perillä-olevat-lähteet. Itse näin kevään ensimmäisen kiurun maanantaina eli sen mukaan kesään olisi kuukausi. Peipon kuulin ensi kertaa pari viikkoa sitten eli siitä laskien nyt olisi jo kesä. Västäräkin näin reilu viikko sitten. Eli sittenkin kesään olisi vain vähäsen. Pääskysiä en ole vielä nähnyt. Eli ei nyt kuitenkaan puhuta vielä kesästä. Tämä yhtälö on hankaluudessaan vaalimatematiikan tasoa. Ainakin lähes. Kevät tulee toisen kansan suussa viihtyvän hokeman mukaan keikkuen. Mutta mikä silloin keikkuu kun kevät tulee? Auringon alkaessa lämmittää, kaivautuu esille jostain koloista monenlaista taapertajaa, jotka pääsääntöisesti liikkuvat keikkuen. Epävarma, suorastaan keikkuva liikehdintä, ei tosin johtune loppupeleissä keväästä vaan taapertajan tikapuuhermostoa ja pikkuaivoja romuttavista kemiallisista yhdi