Marian Mielestä

Olen saanut paljon palautteita viime viikon kolumnistani, jossa kerroin miltä köyhyys tuntuu. Kiitos niistä. Moni on myös kysynyt, miten rohkenen puhua jostain niin henkilökohtaisesta. Minulla ei ole taustassani mitään hävettävää. Vaikka olen kasvanut köyhyydessä, olen saanut kotoani vahvan henkisen perinnön, jota kannan ylpeydellä. Silloin nuorempana en osannut ajatella asiaa niin. Lama-aika oli hävettävää, pelottavaa ja ahdistavaa. Selviytyäkseni rakensin paksun suojakuoren, jonka onneksi sittemmin olen pystynyt hajottamaan. Nyt kun ikää on tullut lisää, pystyn jo näkemään kokemusteni arvon. Teini-ikäisenä luulin, että minun perheeni oli ainoa, jota työttömyys ja köyhyys koskettivat, vaikka kotipaikkakunnallani yli joka viides aikuinen oli silloin työtön. Asioista ei vaan puhuttu. Olen yksi monista laman lapsista. Nyt tiedän, että monien asiat olivat silloin vielä paljon huonommin. Oli perheitä, joissa koettiin konkursseja ja jopa itsemurhia. Minun tarinani lienee yksi tavallisimmista; yksinhuoltajap